Joskus sitä miettii, et miks ihmiset haluu vaa satuttaa. Miks ne leikkii eka ystävii, jos niillä on jotain ihan muuta mielessä?
Noi on pyöriny mun päässä koko päivän. En vaa tuu ikinä kai ymmärtämää. Jokanen kerta, satuttaa mua sisältäpäin ihan liikaa, mut samalla tuun vahvemmaks joka kerta. Ihminen joka sai mut hymyilee, nauramaa, jolle pystyin kertomaa asioit niin lyhyes ajassa, satutti mua. Ihminen joka kehu mua upeeks, kiltiks, kauniiks, hymyileväks, petti mun luottamuksen. Koko ajan ystävii vaa tippuu mun elämästä pois, koska en voi luottaa niihin, tai ne tekee asioit jotka satuttaa mua.. Joskus siit on pelkkää harmii, ku luotan niin helposti ihmisii, ne kuuntelee ja auttaa, mut oikeesti siit seuraa pelkkää harmii..
Tää vaa todistaa sen, et vanhat ystävät on niit parhait ja ihanii, eikä ne petä luottamusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti